Autolla ihmiset matkustavat töihin, harrastuspaikoille ja lomakohteisiin. Autolla tehdään suuri osa erilaisista kuljetuksista. Autot palvelevat viranomaisia ja jopa sodankäyntiä. Autoja käytetään myös tiestön kunnossapitoon, kuten auraukseen.

Suomen lain mukaan auto on "henkilöiden tai tavaran kuljetukseen taikka määrättyyn erikoistehtävään valmistettu moottorikäyttöinen ajoneuvo, jossa on vähintään neljä pyörää tai telat ja jonka suurin rakenteellinen nopeus on suurempi kuin 25 kilometriä tunnissa." Määritelmän ulkopuolelle jätetään yleisesti myös kevyet nelipyörät eli mopoautot, traktorit, moottorityökoneet sekä mönkijät.

Historia

Cugnot'n höyryauto (1769)

Cugnot'n höyryauto. Vuoden 1771 malli.

Jo 1400-luvulla suunniteltiin itseliikkuvia ajoneuvoja, ja muun muassa Leonardo da Vinci pohti jousivoiman käyttöä kulkuneuvoissa. Myöhemmin Isaac Newton kehitti ajatuksen höyrypurkauksen voimalla liikkuvasta autosta. Ensimmäiset 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa syntyneet autot toimivatkin höyrykoneella, ja varhaisimmaksi autoksi sanotaan usein Nicolas Josef Cugnot'n kolmipyöräinen höyryauto vuodelta 1769. Se oli neljän kilometrin tuntinopeudella liikkuva armeijan käyttöön tarkoitettu kolmipyöräinen työkone, jonka tehtäviin kuului etenkin raskaiden tykkien vetäminen. Cugnot'n höyryautossa oli etupyörän edessä valtava boileri, jonka sisällä oleva vesi saatiin höyrystymään kuumentamalla. Höyry lisäsi painetta ja työnsi toisesta päästään eturenkaaseen kiinnitettyä mäntää ulospäin, jolloin auto nytkähti liikkeelle. Cugnot'n höyrykone oli yksitoiminen, eli höyrykone teki työtä vain yhteen suuntaan, mutta auton oma liike-energia työnsi männän takaisin. Ensimmäinen auto täytyi pysäyttää muutaman kerran tunnissa, jotta boileri saisi kerätyksi taas tarpeeksi höyrynpainetta. Seuraavana vuonna Cugnot teki toisen autonsa, joka pystyi kuljettamaan jo neljä matkustajaa. Valitettavasti hän sai kyseenalaisen kunnian kokea myös ensimmäisenä ihmisenä moottoriajoneuvo-onnettomuuden, minkä seurauksena Cugnot menetti rahoituksen keksintöihinsä.

Linjaliikenteeseen höyryautot pääsivät vasta 1832, kun Goldsworthy Guerneyn valmistamat autot alkoivat liikennöidä Gloucesterin ja Cheltenhamin välillä Isossa-Britanniassa. Rautatieliikenteen vaikuttajat vastustivat ymmärrettävästi autojen yleistymistä ja onnistuivatkin vaikeuttamaan autoliikennettä huomattavasti esimerkiksi yli kymmenen kertaa suuremmilla siltamaksuilla hevosvaunuihin verrattuna ja erityisellä punaisen lipun lailla, jonka mukaan autojen edessä tuli aina liikkua jalankulkija heiluttamassa punaista lippua vaaran merkiksi. Tämä vasta yli 30 vuotta myöhemmin kumottu laki tietenkin laski autojen nopeuksia huomattavasti ja hidasti autotekniikan kehittymistä Englannissa. Linja-autojen esi-isät olivat suosittuja ympäri maailmaa, mutta höyrykonetta käytettiin myös kevyemmissä yksityisautoissa, joiden nopeus oli keskimäärin noin 20 km/h. Etenkin Bolléen perhe kasasi vuosina 1873–1883 hyvinkin edistyksellisiä höyryautoja, joista tunnetuin on yhä kunnossa oleva La Mancelle (1878). Siinä oli ketjuveto, ohjauspyörä pystysuoran akselin päässä, lisäksi moottori oli sijoitettu eteen, vaikka suuri boileri oli viisaasti matkustamon takana.

Léon Serpolletin kolmipyöräinen höyryauto (1888)

Benzin ensimmäinen polttomoottoriauto (1885)

Höyryautojen heikkoihin ominaisuuksiin kuului valtava painekattila, suuri määrä polttoainetta ja etenkin alkuvaiheessa ajoneuvon raskaus. Vaihtoehtoja höyryvoimalle kehiteltiin paljon, ja sähkö olikin ensimmäinen ratkaisu. Sähköauton heikko puoli oli sata vuotta sitten sama kuin se on nykyäänkin: akkujen suuri paino ja riittävän käyttösäteen saavuttaminen. Toinen vaihtoehto oli kaasun polttaminen ja siitä syntyvän energian muuttaminen mekaaniseksi liike-energiaksi. Ensimmäisen kaasulla toimivan auton kehitteli Isaac de Rivas vuonna 1804. Kaasukäyttöisen auton suurin ongelma oli kaasun varastoiminen.

Vasta vuonna 1885 valmistettiin ensimmäinen nykyaikaisen polttomoottorin avulla liikkuva auto. Sen valmisti Karl F. Benz, kuuluisan Mercedes-Benz-konsernin perustaja. Lähes yhtä aikaa toinen saksalainen, Gottlieb Daimler, kehitteli oman versionsa polttomoottoriautosta, mutta kunnia ensimmäisestä nykyaikaisen auton esi-isästä annetaan Benzille. Daimlerin kanssa yhteistyössä toimi saksalainen Nicolaus Otto, jonka ottomoottorina tunnettu polttomoottorityyppi on nykyäänkin useimmissa henkilöautoissa käytössä, mutta Daimler kehitteli omalla tahollaan yli kolme kertaa nopeammin pyörivän moottorinsa. Hieman Benzin ja Daimlerin autojen valmistumisen jälkeen autoteollisuus alkoi ottaa huikeita askelia eteenpäin, ja etenkin ranskalaiset tulivat tunnetuksi autojen kehittymisestään, muun muassa kitkakytkin, ketjuveto ja tasauspyörästöllä varustettu vaihteisto kehitettiin näihin aikoihin. Myöhemmin ketjuveto tosin vaihtui jäykkään kardaanivetoon ja tasauspyörästö siirrettiin vaihteistosta taka-akselin keskivaiheille. 1890-luvulla myös toisenlainen moottorityyppi julkistettiin, nimittäin Rudolf Dieselin dieselmoottori, jossa käytettiin vaikeammin palavaa dieselöljyä bensiinin sijasta, eikä polttonestettä suihkutettu seoksena ilman kanssa, vaan molemmat suihkutettiin erikseen.

Rakenne ja toiminta

Autossa on oltava pyörät, jotka on liitetty pyöräntuentalaitteilla runkoon, sekä moottori voimanlähteeksi ja tarvittavat laitteet voiman siirtämiseksi pyörille ja tilat matkustajille, kuljettajalle ja tavaroille. Lisäksi auton hidastamiseen tarvitaan jarrut.

Pyörät ja pyöräntuenta

Pyörät muodostuvat tiehen tukeutuvasta renkaasta ja vanteesta, joka on kiinnitetty pyöräntuentalaitteisiin pyörännavan välityksellä. Autossa on vähintään neljä pyörää, mutta suurissa kuorma-autoissa voi olla kahdeksan pyörää tai enemmänkin.

Runko, sekä kori ja muut päälirakenteet

Runkoon liittyvät pyörät pyöräntuennan avulla, sekä moottori, voimansiirto ja muut auton keskeiset osat. Runko voi muodostua itsekantavasta korista tai se voi olla erillinen rakenne johon kori kiinnitetään.

Kori muodostaa autoon tilan, johon voidaan sijoittaa matkustajia tai muuta lastia. Korin tehtävänä on suojella lastia tuulelta, sateelta, lentäviltä partikkeleilta ja kolarin sattuessa törmäyksen vaikutuksilta. Kori voi kattaa auton kokonaan tai osittain ja autossa voi olla myös useampia koreja. Korin sijasta voidaan lastin kuljetuksessa käyttää erilaisia lavoja, säiliöitä tai pankkoja.

Moottori

Moottori tuottaa auton tarvitseman voiman polttoaineesta tai sähkövirrasta. Yleensä autossa käytetään polttomoottoria, tarkemmin sanottuna mäntämoottoria, joka voi toimia bensiinillä tai dieselillä.

Moottorin hyötysuhde

Ottomoottorin terminen hyötysuhde on noin 25 %. Optimikierrosluvulla – esimerkiksi hybridiautossa – se on hiukan parempi. Dieselmoottorilla saadaan aikaan parempi hyötysuhde mutta isompi hiilidioksidipäästö suhteessa vastaavaan ottomoottoriautoon.

Polttomoottorilla varustetun henkilöauton hyötysuhde jää alhaiseksi.Henkilöauton polttoaineen energiasta 87 % häviää moottorin alhaiseen hyötysuhteeseen, tyhjäkäyntiin, tai voimansiirtoon. Osansa vievät myös lisävarusteet, kuten ilmastointi.

Teoriassa tasaisella maalla liikkuvan kappaleen suoraviivainen liike ei vaadi lainkaan energiaa. Liikettä vastustavat voimat, kuten ilmanvastus ja vierintäkitka kuitenkin käytännössä vievät suurimman osan polttoaineen palamisesta vapautuvasta energiasta.

Voimansiirto ja jarrut

Voimansiirroksi kutsutaan järjestelmää, jolla moottorin tuottama energia muutetaan pyörien pyörimisliikkeeksi. Voimansiirto on yleensä toteutettu mekaanisesti, mutta myös hydraulisia ja sähköisiä järjestelmiä käytetään.

Jarruja käytetään auton nopeuden hidastamiseen. Jarrut muuttavat jarrutettaessa liike-energian lämmöksi. Lähes kaikki autojen käyttöjarrut perustuvat kitkan käyttöön. Nykyisin autoissa ovat yleisimpiä levy- ja rumpujarrut, joita käytetään pneumaattisesti tai hydraulisesti. Raskaissa ajoneuvoissa saattaa myös olla pyörrevirtajarru tai pakokaasujarru alamäkiajoa varten.

Hallintalaitteet

Autossa on kuljettajan käytettävänä hallintalaitteet joilla hän kääntää pyöriä ja käyttää jarruja, moottoria, kytkintä sekä vaihteistoa auton ajamiseen.

Muut laitteet

Autoissa on nykyään monia lisälaitteita, joiden tarkoituksena on parantaa autojen ajo- ja käyttömukavuutta sekä turvallisuutta. Yleisimpiä, nykyään jo lähes itsestäänselvyyksiä olevat lisälaitteet ovat muun muassa autoradio, CD-soitin ja keskuslukitus, sekä ilmastointi ja GPS-navigointi.

Erilaisia autoja

Autoja tehdään useisiin käyttötarkoituksiin. Osa näistä on tarkoitettu ihmisten, osa tavaran kuljetukseen. Autoista lukumäärällisesti eniten on henkilöautoja, jotka on tarkoitettu pienehkön ihmisjoukon kuljetukseen. Yhteen henkilöautoon sopii matkustamaan yleensä kahdesta kahdeksaan henkilöä, kuljettaja mukaan lukien. Henkilöautoissa on poikkeuksetta myös tavaratila, johon mahtuvat matkustajien matkatavarat. Henkilöauto on eniten käytetty liikenneväline lukumäärällisesti ja ajokilometreissä laskien.

Kuorma-autoilla kuljetetaan suuria lasteja erilaisia aineita ja tavaroita. Kuorma-autoihin mahtuu yleensä kuljettajan lisäksi yksi tai kaksi henkilöä. Kuorma-autoilla voidaan kuljettaa jopa kymmenien tonnien painoisia kuormia. Erilaisin päälirakentein varustetut kuorma-autot soveltuvat erilaisiin kuljetustehtäviin. Lavoilla voidaan kuljettaa esimerkiksi soraa, jätteitä tai metalliromua. Tukkien kuljettamista varten autoon voidaan asentaa pankot ja nosturi, jolla tukit voidaan lastata tai nostaa. Jäähdytetyissä kuormakoreissa kuljetetaan lämpimässä pilaantuvia elintarvikkeita. Säiliöissä kuljetetaan erilaisia nesteitä, kuten polttoaineita, maitoa tai kemikaaleja. Kuorma-autoon voidaan kytkeä täysperävaunu tai puoliperävaunu ja näin kasvattaa auton kuljetuskapasiteettia.

Pakettiautoja käytetään pienehköjen tavaramäärien kuljetukseen. Niihin mahtuu yleensä kuljettajan lisäksi vain yksi tai kaksi matkustajaa.Suuria henkilömääriä taas kuljetetaan linja-autoilla. Niihin mahtuu kuljettajan lisäksi 10–60 henkilöä. Linja-autoissa on usein myös suuri tavaratila. Linja-autot ajavat yleensä, jotakin linjaa eli määrättyä reittiä määrätyssä aikataulussa.

Maastoauto on suunniteltu ajettavaksi huonoilla teillä tai jopa metsissä ja muualla maastossa. Maastoautoissa on erityisen korkea maavara, neliveto ja suuret pyörät.

Ambulansseissa on paikat paareille ja ensihoidon antamiseen tarvittavat välineet. Sairasautoissa on myös varoitusvalot ja sireenit, jotta muuta liikennettä nopeammin ajaminen ja liikennesäännöistä poikkeaminen olisi turvallisempaa. Paloautoissa on tulipalojen sammuttamiseen, ympäristön suojeluun ja ihmisten pelastamiseen tarvittavaa kalustoa. Poliisiautot on varustettu liikenteenvalvonnassa tarvittavilla laitteilla ja muilla poliisitehtäviin tarvittavilla välineillä.

Autoihin voidaan liittää erilaisia perävaunuja, joilla voidaan kuljettaa esimerkiksi tavaraa, venettä tai toista autoa. Asuntovaunuja voidaan myös vetää autolla. Matkailuautossa asunto-osa on yhdistetty autoon.

Pakokaasupäästöt

Valtaosa nykyisestä tieliikenteestä tapahtuu polttomoottorilla varustetuilla autoilla, jotka saavat energiansa yleensä öljystä. Kun öljyä polttamalla tuotetaan energiaa, siitä aiheutuvista hiilidioksidipäästöistä syntyy varsinaisessa kulutustapahtumassa noin 80 %. Loput 20 % päästöistä syntyy öljyn tuotannossa, kuljetuksessa, jalostuksessa ja jakelussa.

Välilliset ympäristö- ja terveysvaikutukset

Autolla on muitakin vaikutuksia kuin pakoputkesta tulevien kaasujen terveyteen, ilmastoon ja luontoon aiheuttamat suoraviivaiset seuraukset. Myös yleiseen viihtyvyyteen vaikuttava melu, esteettinen haitta sekä muille kulkumuodoille kuten jalankulkijoille ja pyöräilijöille aiheutunut este ja luonnollisen liikkumisen vähenemisen aiheuttamat terveyshaitat luetaan autoilun haittavaikutuksiin. Lisäksi onnettomuudet ja niiden aiheuttamat henkilövahingot, ympäristötuhot ja menetetyt työvuodet on laskettava autoilun haitaksi. Autoilu myös heikentää liikennejärjestelmän tehokkuutta kaupunkien keskustoissa, joissa esimerkkitilanteessa 10% väestöstä aiheuttaa autoillessaan liikenneruuhkia hidasteeksi 90%:lle muusta väestöstä, jotka liikkuvat vaikkapa pyöräillen tai julkisilla kulkuneuvoilla.

Yhteiskunnan autoistuminen on johtanut esimerkiksi haja-asutuksen suosioon, epäyhtenäiseen kaupunkirakenteeseen ja ylipäätään yhteiskuntaan ja infrastruktuuriin, jossa nykystandardien mukaan normaalin elämän toteuttaminen voi olla haastavaa tai mahdotonta ilman autoa. Autoilu on myös johtanut suurten markettien rakentamiseen kaupunkien ulkopuolelle, jolloin varsinkin pienten kaupunkien ja kylien keskustat ovat asiakaskadon takia autioituneet tai toimistoituneet.

Autoille on varattu keskimäärin noin kolmasosa kaupunkien pinta-alasta teiden, parkkipaikkojen ja parkkihallien muodossa. Tämän varatun maan vaihtoehtoinen käyttö asumisen, virkistyksen tai kaupankäynnin tarpeisiin voisi olla kansantaloudellisesti merkittävää, joten menetetyn mahdollisuuden kustannukset ovat suuret.

Välillisiä kustannuksia ei yleensä voida periä hyödynsaajilta eli autoilijoilta suoraan, sillä niiden tarkka määrittäminen ja kiistaton osoittaminen on ongelmallista. Auto- ja polttoaineveroilla katetaan tienrakennuskustannuksia ja muita välittömiä menoeriä. Kaikkia välillisiä kustannuksia ei niillä kuitenkaan voida kattaa, jolloin maksajan roolissa on koko yhteiskunta.

Autoteollisuuden ympäristövaikutukset

Autoteollisuus, kuten muukin koneteollisuus, kuluttaa luonnonvaroja ja tuottaa päästöjä, sekä käyttää erilaisia kemikaaleja. Johtuen autoteollisuuden laajuudesta ja suurista materiaalivirroista, sen paino on suuri verrattuna muuhun teollisuuteen. Autot ovat kuluttajatuotteita, jolloin autoteollisuuden etu on pitää oma ympäristömaineensa hyvänä. Esimerkiksi autojen maalit ovat vaihtuneet liuotteettomiin.

Norjassa ei saa mainostaa autoja vihreiksi, puhtaiksi eikä ympäristöä säästäviksi lokakuussa 2007 voimaan tulleiden mainontamääräysten mukaan. Norjan kuluttajaviraston mukaan autoissa ei ole mitään "vihreää", jotkut korkeintaan vähemmän vahingollisia kuin toiset.

Autot Suomessa

Benz Velo Comfortable

Mercedes Simplex vuosimallia 1902.

Tampereen ensimmäinen auto, rakennusmestari Jonas Anderssonin Orient kuvattuna noin vuonna 1906 - 1907.

Von Nottbeckin suvulle kuulunut auto kuvattuna noin vuonna 1907.

Korvensuu vuodelta 1913 oli ensimmäinen Suomessa valmistettu auto.

Finlaysonin Mannesmann Mulag -kuorma-auto Tampereella noin vuonna 1921.

Viinikan Auto Oy:n Soldan -linja-auto vuodelta 1928.

Suomen ensimmäisiä autoilijoita olivat ilmeisesti 1800-luvun loppuvuosina silloisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa omilla automobiileillaan vierailleet varakkaat venäläiset. Myös ruotsalainen Nobel-yhtiö kuljetti tuotteitaan autoilla sekä Suomeen, että Suomen kautta Venäjälle.

Ensimmäisestä Suomeen tuodusta autosta tai sen tuontivuodesta ei ole varmaa tietoa; ensimmäinen automainos kuitenkin julkaistiin sanomalehdessä jo vuonna 1899,kun helsinkiläinen Suomen Valokuvaus-, Kauppa- & Tehdas-Osakeyhtiö mainosti Patria- ja Phoebus-merkkisiä lähinnä moottoripyöriksi luokiteltavia ajoneuvoja, jotka kuitenkin oli lisävarusteilla muutettu nelipyöräisiksi.

Suomen ensimmäisenä autona on pitkään pidetty kamariherra Hjalmar Linderin Mercedes Simplexiä, mutta nyttemmin ensimmäisenä pidetään Turussa tullattua liikemies Victor Forseliuksen Benz Velo Comfortablea, joka saapui maahan Lyypekistä Per Brahe -höyrylaivalla 2. toukokuuta 1900.Tampereella ensimmäinen auto on liikkunut vuoden 1902 keväällä.Suomen ensimmäinen kuorma-auto on mahdollisesti ollut käytössä jo vuonna 1903 Turussa, vaikka pitkään ensimmäisenä on pidetty vuonna 1906 Tervakosken paperitehtaalle hankittua autoa.

Suomen ensimmäinen varsinainen autokauppias oli helsinkiläinen Sergei Nikolajeff jr, joka avasi myös autokorjaamon sisältäneen liikkeensä vuonna 1905.Samana vuonna J. Aaltonen perusti maan ensimmäisen itsenäisen autokorjaamon Turkuun.

Suomen ensimmäinen linja-auto oli Turkuun 9. joulukuuta 1905 laivarahtina tuotu Scheibler, jolla aiottiin liikennöidä Uudenkaupungin ja Turun välillä. Ensimmäiselle matkalleen omnibussi lähti jo 11. joulukuuta Turun tuomiokirkkotorilta ilman matkustajia. Auton moottori kuitenkin rikkoutui Laitilan Kodjalan kylässä ja auto vedettiin neljän hevosen voimin Uuteenkaupunkiin seuraavana päivänä.

Koska kaupunkien välinen liikenne ei silloisilla teillä onnistunut, linja-autolle etsittiin uusi tehtävä. Toukokuun 6. päivänä 1906 Turkuun kolmen matkustajan kanssa ajetun auton kuljettaja Johan Lambert Stenroos jätti 16. toukokuuta maistraatille ilmoituksen Turun kaupungin sisäistä liikennettä harjoittavasta autolinjasta. Matkustajia ei kuitenkaan ollut riittävästi toiminnan saamiseksi taloudellisesti kannattavaksi ja seuraavana syksynä linja-auto myytiin Pietariin.

Vuonna 1906 helsinkiläinen ajuri Gustaf Wilhelm Orraeus sai luvan harjoittaa vuokra-autoliikennettä;samana vuonna vuokra-autolupa annettiin myös oululaiselle työmiehelle William Nybergille, jonka Ford oli myös Oulun ensimmäinen auto.Vuokra-autojen määrä lisääntyi nopeasti ja vuonna 1910 mm. Helsingissä oli jo 64 vuokra-autoa.

Automobiililiikenteen järjestyssääntö vahvistettiin Helsingissä 22. heinäkuuta 1907 ja sen myötä auton ohjaamiseen piti hakea ajolupa katsastusmieheltä. Vastaavia järjestyssääntöjä alettiin laatia myös muissa kaupungeissa; Lahdessa vuonna 1908, Turussa vuonna 1910, Viipuriin säädettiin väliaikaiset määräykset vuonna 1911 ja 1912 tulivat voimaan pysyvät määräykset, myös Jyväskylä sai samana vuonna omat järjestyssääntönsä

Helsingin, ja samalla koko maan ensimmäisen automobiilin ajoluvan sai filosofian maisteri Yrjö Weilin 21. elokuuta 1907.Samana vuonna Weilin tilasi Akseli Gallen-Kallelalta Bil-Bol -nimellä tunnetun mainosjulisteen Bilaktiebolaget-autoliikkeelleen Tukholman automobiilinäyttelyä varten julisteen punaisen avoauton mallina on ilmeisesti ollut juuri Weilinin oma auto.

Varhaista autoilua hankaloitti se, että bensiini oli pitkään ostettava apteekista; esimerkiksi Loviisan apteekki mainosti itseään vuonna 1910 kaupungin ensimmäisenä bensiiniasemana.

Suomessa oli 1910-luvun puolivälissä noin tuhat yksityisautoa, niistä kolmasosa Helsingissä.Vuoden 1918 heinäkuussa eduskunta hyväksyi tienpitovelvollisuuden yksityisiltä maanomistajilta valtiolle siirtävän uuden tielain. Muutoksen perusteena oli, että kasvavan autoliikenteen vaatima tiestön ylläpito edellytti koneellista kunnossapitoa.

1920-luvun taloudellinen kasvukausi moninkertaisti maan automäärän. Vuoden 1922 tilaston mukaan maan ajoneuvokanta oli 1 131 henkilöautoa ja 623 pakettiautoa, vuonna 1929 koko ajoneuvokanta oli jo 40 273 autoa.

Eräs tärkeä tekijä autokannan kasvussa oli myös vuonna 1919 säädetty kieltolaki ja sen käynnistämä pirtun salakuljetus, johon tarvittiin ajoneuvoja.

Autokanta oli 1930-luvun loppuun saakka amerikkalaisvoittoista, myydyimpinä autoina oli pitkään T-Ford, Chevrolet, sekä Plymouth ja Dodge. Sotien aikaan armeija otti käyttöönsä suuren osan autokannasta, ja erityisesti vuosimallien 1936–1940 autot. Kyseiset vuosimallit ajettiin todella loppuun jouduttuaan vähän käytettyinä rintamalle, sen jälkeen ne päätyivät taksiajoon ja lopuksi nuorisoautoiksi. Vielä vuonna 1960 oli taksiajossa 1930-luvun amerikkalaisia autoja, useimmilla ajettiin lähes miljoona kilometriä.

Autojen määrä Suomessa oli ennen 1960-lukua alhainen ja keskittyi pääasiassa Etelä-Suomeen. Maaseudulla autoja oli keskimäärin yksi kappale/kylä. Autojen suosio alkoi kasvaa 1950-luvulla. Autovero oli alun perin valtion keino hillitä valuutan valumista maasta pois. Ensimmäinen autovero tuli 1958. Henkilöautojen maahantuonti oli säännösteltyä ja tuontiluvan varaista vuoteen 1962 asti, kunnes maahantuonti vapautui. Samana vuonna ilmestyivät ensimmäiset veronkiertokokeilut, niin sanotut piilofarmarit jotka myytiin ilman takapenkkiä, mutta joihin ostaja sai asentaa itse takapenkin. Vastaavaa veronkiertoa tapahtui aina 2000-luvulle saakka. Suomen myydyin auto oli Volkswagen Kupla lähes koko 60-luvun.

Autot nähtiin edistyksellisimpänä kulkumuotona 1960- ja 1970-luvulla ja Suomessakin toteutettiin silloin hyväksi katsottua autoistumisen ihannetta. Siihen aikaan maahamme rakennettiin suuri määrä uusia teitä ja henkilöautojen määrä alkoi lisääntyä. Tämä kehitys katkesi 1970-luvun öljykriisiin, jolloin joukkoliikenteen alasajo pysähtyi ja sitä alettiin suosia poliittisessa päätöksenteossa. Suomen myydyin auto oli 70-luvulta 80-luvulle neuvostoliittolainen Lada. Turvavyöt tulivat uusien autojen pakollisiksi varusteiksi etupenkillä vuonna 1973, takapenkillä vuodesta 1978 lähtien. Lisäjarruvalot olivat kielletyt vuoteen 1985 asti. Katalysaattorit tulivat pakollisiksi uusiin autoihin vasta 1990-luvulla.

1990-luvulta lähtien autoistumiskehitys on taas päässyt vauhtiin. Tämä on näkynyt kaukana keskustoista sijaitsevien automarkettien rakentamisena, joukkoliikenteen matkustajakatona, kasvavana riippuvuutena autosta ja liikenneruuhkina. Autoistuminen on nähty viime aikoina välttämättömänä yhteiskunnan kehitystä tukevana seikkana maaseudulla. Suurissa kaupungeissa joukkoliikenteellä on erittäin merkittävä asema liikenteessä.

Omistaminen

Autoja käytetään tulonhankinnan välineenä. Tästä erillään tarkasteltuna uuden auton hankinta ei ole taloudellisesti kannattavaa, mutta jälleenmyyntiarvonsa ansiosta omistusauto on vähemmän tappiollinen kuin leasingilla hankittu. Harvinainen antiikkiauto saattaa osoittautua kannattavaksi sijoituskohteeksi.

Tos on Kissin kappale.

Ja tos on siit rautakaupan mainoksesta!

Ja tos on Mamma mia elokuvasta The Winner Takes all. Siinä oli vähän mutta kumminkin jotain.

Sain tän idean mun siskolt Kirsikalta, ja se ehdotti et laittaisin kuvii Potterist ja tälläsii löyty

No tää on varmaan joku esite kuva, mut hällä väliä.

Ja tää on joku traileri kuva.

en tiiä näkyykö tää mut se on hyvää materiaalii et kannattaa kattoo, jos näkyy.

Ja tällänenkin löyty ja siinä on se vene jolla ne menee sinne saarelle. Jollet tajunnut niin kannattaa lukea Harry Potter 6.                                        Ja tossa ne tekee jotain.                                                    

Pokeri

Pokeri on nimitys joukolle korttipelejä, jossa pelaajat tavoittelevat pelipanoksista kertyvää yhteispottia. Potin voittaa pelaaja tai pelaajat, joilla on paras korttiyhdistelmä. Korttiyhdistelmien arvojärjestys on määritelty pelin säännöissä (joissakin pelimuodoissa kuten razzissa arvoltaan huonoin pokerikäsi voittaa). Pelimuodosta riippuen osa pelaajan korteista saattaa olla kaikkien pelaajien nähtävissä, toisissa pelimuodoissa osa korteista on pelaajille yhteisiä. Pokerivariaatioista suosituimpia ovat muun muassa texas hold 'em, seitsemän kortin avopokeri ja omaha hold'em. Suomeksi "pokerilla" tarkoitetaan useimmiten viiden kortin ostopokeria. Suomessa pelataan paljon viiden kortin avopokerin muotoa nimeltä sökö.

Pokerin sanotaan usein olevan korteilla pelattava rahapeli, ei rahalla pelattava korttipeli.

Pokerista on tehty myös rahapeliautomaatteihin sovitettuja versiota, jollainen on esimerkiksi Suomessa yleinen RAY Pokeri eri muunnelmineen.

Historia

Pokerin syntyhistoriasta ja pelin nimestä on olemassa useita versioita. Pokeria edeltävät pelit ovat kehittyneet eri puolilla maailmaa eri aikakausina. Yhteistä kaikissa versiossa on pelitapa. Pelaajat lyövät vetoa oman pokerikätensä paremmuuden puolesta.

Erään version mukaan sana pokeri juontaa juurensa ranskankielisestä sanasta poque. Poque on ranskalainen korttipeli, jonka olemukseen kuuluu bluffaaminen ja panosten korottaminen. Poque on historian kirjoissa ensimmäinen korttipeli, jossa käytettiin kaikkia neljää maata (hertta, pata, ruutu ja risti).

Kiinalaisten väitetään keksineet pokerin jo runsaat tuhat vuotta sitten, vaikka tuolloin pelikortteja ei vielä tunnettu. Kiinalainen pokerin esi-isä on kuitenkin mainittu hallitsija Mu Tsungin kirjoituksissa vuonna 969 eaa. Ilmeisesti peliä pelattiin tuolloin dominoilla, jotka olivat hyvin suosittu ajanviete muinaisessa Kiinassa.

Myös taikurien hokema silmänkääntöloitsu "hokkus pokkus" on mainittu yhtenä pokeri-sanan syntylähteistä.

Tämän hetken suosituimman pokerin pelimuodon texas hold 'emin juuret juontavat 1920-luvulle Texasiin. Pelin nimi on mukaelma sen aikaisesta suositusta hold'em darling -korttipelistä.

 

 

Miten pokeria pelataan

Erilaisia pokeripelimuotoja on monia. Yhteistä näille on panostuskierrokset. Useimmissa pokerimuodoissa asetetaan panoksia jo ennen kuin kortit ovat jaetut. Näitä panoksia voivat joutua asettamaan joko kaikki pelaajat tai vain osa pelaajista. Näitä panoksia kutsutaan "pimeiksi". Toisaalta englanninkielinen ilmaisu forced bets eli pakkopanokset kuvaa paremmin näitä panostuksia. Riippuen pelimuodosta näitä kutsutaan anteiksi, blindeiksi tai bring-ineiksi. Kasinoilla käytetään myös sekä alkupanoksia että sokkopanoksia samassa pelissä. Tällöin alkupanos on verrattain pieni verrattuna sokkopanoksiin, esimerkiksi euron kun pieni sokkopanos on 10 euroa.

Yleensä pokeripeleissä jakajan vuoro kiertää. Tällöin kukaan ei saa etua siitä, miten on sijoittunut suhteessa jakajaan. Kasinoilla yleensä käytetään nappia (button) kertomaan jakajan paikan; vaikka kasinoilla on jakaja talon puolesta hän aloittaa jakamisen joka kierros eri kohdasta. Jakajan nappi siis kiertää samalla tavalla kuin jakovuoro kotipeleissä.

Pokeripelit sisältävät yleensä useamman kuin yhden korotuskierroksen. Peli etenee yleensä niin, että pelaaja saa kortteja vähitellen ja näiden välissä on panostuskierros. Lopulta kun kaikki pelimuodon edellyttämät kortit on jaettu, katsotaan kenellä on paras käsi. Paras käsi voittaa peruspeleissä koko potin. Jos jossakin vaiheessa peliä pelaaja panostaa, mutta kukaan ei halua maksaa hänen pottiin panostamaansa määrää voittaa kyseinen pelaaja potin. Tämä mahdollistaa bluffin.

Potti ja panostustavat

Pokeripeleissä potiksi kutsutaan pelaajien pelin aikana maksamia panoksia. Esimerkiksi, jos pelataan tulitikuilla ja pelaajat ovat maksaneet tai panostaneet yhteensä 10 tulitikkua, voidaan sanoa, että potissa on 10 tikkua.

Pokeripeleissä on kolme yleisesti käytettyä panostus- ja korotustapaa: kiinteä (fixed limit), potin kokoon rajoitettu (pot limit) ja rajoittamaton (no limit). Näiden lisäksi tunnetaan myös split- ja spread-limit. Kiinteät panostukset (pokerislangissa betsaaminen ja lyöminen) kerrotaan aina pöytään tullessa, ja useimmiten käytössä on kaksi panostusmäärää. Esimerkiksi texas hold 'emissä kahdella ensimmäisellä kierroksella voidaan käyttää euron panostusta (jokainen pelaaja voi panostaa tai korottaa vain euron verran) ja lopuilla kierroksilla kahden euron panostusta. Kun käytetään tällaista panostustapaa, se ilmaistaan esimerkiksi Texas hold'em FL 1/2. Potin kokoon perustuvassa tavassa (pot limit, sököringeissä usein käytetty termi on "potti nokkiin") pelaaja voi vuorollaan panostaa joko ennakkoon ilmoitetulla minimipanostuksella tai korkeintaan sillä määrällä mikä ennen panostusta potissa on. Maksimipanostus siis kasvaa sitä mukaa kuin pelaajat panostavat ja korottavat. Kun pokeria pelataan ilman panostuskattoa, voi kuka tahansa pelaaja omalla vuorollaan panostaa pottiin minipanostuksen ja oman pöydässä olevan varallisuuden välillä minkä summan verran tahansa.

 

Korkein mahdollinen herttavärisuora

 

Käsien arvojärjestys

Ulkonäkö

Chihuahualla on monia rodunomaisia tuntomerkkejä, joista tärkeimpiä ovat omenanmuotoinen kallo, rubiininpunaiset silmät {joillain yksilöillä} ja kokoonsa verraten isot korvat. Chihuahuoilla on ollut alun perin litteä häntä, mutta niitä näkee nykyään hyvin harvoin. Tämä ominaisuus on poistettu nykyisestä rotumääritelmästäkin, se ei silti ole virhe. Monet koiranäyttelyiden tuomarit jopa ilahtuvat suuresti aina nähdessään litteän hännän. Kokonsa ja alkuperänsä vuoksi chihuahua on hieman kylmänarka. Sen takia se tarvitseekin talvella takin, jottei se palellu. Aikuisellakin koiralla voi olla päälaella aukile, ja koiran päälakialuetta on varottava. Kotona on myös koiran pienen koon vuoksi varottava, ettei vahingossakaan potkaise tai töytäise koiraa rajusti. Chihuahuat oppivat sisäsiisteiksi hieman myöhemmin kuin muut koirat. Varsinkin talvipentujen voi olla vaikeaa oppia, että kylmään pitää käydä asioimassa, aivan kuten kaikkien rotujen pennuilla. Pitkäkarvaiset chihuahuat ovat suomen rekisteröintitilastojen mukaan yleisempiä kuin lyhytkarvaiset. Chihuahuoille kaikki värit ovat sallittuja.

Luonne

Chihuahua on pienestä koostaan huolimatta yleensä terverakenteinen ja vilkas. Luonteeltaan se on eloisa, reipas, peloton, itsevarma, temperamenttinen ja itsepäinen. Chihuahua jaksaa ja pitää pitkistä lenkeistä. Chihuahuan käytös ja ruumiinrakenne ovat ällistyttävää kyllä lähimpänä sutta muihin rotuihin verrattuna. Chihuahuat viihtyvät hyvin niin ihmisten kuin koirienkin kanssa, mutta parhaiten ne viihtyvät kuitenkin lajitovereidensa kanssa.

Alkuperä

Rotu on kotoisin Meksikosta, se löydettiin 1800-luvulta mutta luultavasti on kehittynyt sudesta jo paljon ennen kuin Konkistadorit löysivät sen ja toivat eurooppaan, lyhytkarvainen Chihuahua on alkuperäinen villi meksikolainen rotu, joka polveutuu inka-ja asteekki-intiaanien pyhistä koirista. Vanhoissa Huejotzingon dynastian aikaisissa taideteoksista on chihuahuan näköisten koirien kuvia, Mutta ne olivat myöhemmän tutkimuksen tuloksen mukaan Kiinanharjakoiria. Arkeologisissa kaivauksissa on Meksikosta löydetty pienien koirien luita ja asiakirjat kertovat pienistä Kiinasta tuoduista koirista. Chihuahuan polveutumistiedot ovat selvillä vasta vuoden 1898 jälkeen, jolloin näitä koiria ensi kerran tuotiin Meksikosta Amerikkaan. Se on sittemmin nimetty Chihuahuan maakunnan mukaan. Alun perin villieläimenä elänyt ja rottakoirana käytetty Chihuahua on nykyään seurakoira. Joissain maissa chihuahuat ovat olleet pyhiä koiria, ja niistä on tehty jopa monia patsaita sekä uhrattu jumalille. Chihuahuaa on kutsuttu myös nimellä arizonanviemärikoira. Chihuahuaa on myös risteytetty pitkäkarvaiseksi Chihuahuaksi. Alkuperäinen Chihuahua on lyhytkarvainen. Vuonna 2005 pitkäkarvaisia chihuahuoja rekisteröitiin Suomessa 405 kappaletta (27. suosituin rotu) ja lyhytkarvaisia 359 kappaletta (31. suosituin).

Terveystilanne

Pitkäkarvainen chihuahua

Chihuahualla on periytyvää polvilumpion paikoiltaan menoa (patella luxaatio),mutta jalostukseen käytettävät koirat tarkastetaan sen varalta. Chihuahua kuuluukin polvien osalta PEVISAan. Pienille koirille tyypilliset sydämen vajaatoimintahäiriöt ovat myös melko yleisiä. Chihuahualla on esiintynyt myös etenevää verkkokalvon surkastumaa ja harmaakaihia. Muita sairauksia ovat muun muassa purentavirheet, hammaspuutokset ja epilepsia. Purentaviat tai hammaspuutokset eivät vaikuta koiran normaalielämään, jos se pystyy syömään normaalisti. Chihuahuoiden silmät vuotavat usein, mutta tämä kirkas silmävuoto on kuitenkin vaaratonta. Suurimpana ongelmana voidaan pitää synnytyksiä. Pennut ovat suhteessa emoon niin suuria, että noin 30 prosenttia synnytyksistä joudutaan suorittamaan keisarinleikkauksella.

Ulkonäkö

Saksanpaimenkoiran rakenteen tulisi tukea rodun käyttöominaisuuksia. Rakenteeltaan saksanpaimenkoira on hieman keskikokoa suurempi, hieman korkeuttaan pidempi, voimakas ja lihaksikas. Sillä on pystyt teräväkärkiset korvat. Saksanpaimenkoiran hännän tulisi ulottua kintereeseen asti ja sitä tulee kantaa sapelimaisesti. Häntä ei saa nousta selkälinjan yläpuolelle. Saksanpaimenkoira ravaa pitkällä, matalalla askeleella hyvin maatavoittavasti.

Väritys ja karva

Viime aikoina on myös esitetty mielipiteitä siitä, että pitkäkarvaisista saksanpaimenkoiristakin olisi eriytettävä oma rotunsa. Syntyvistä pennuista joidenkin arvioiden mukaan noin 25 prosenttia on pitkäkarvaisia. Pitkäkarvaisuus on valkoisen värin tapaan rotumääritelmän vastaista ja näin ollen pitkäkarvaiset pennut ovat ei-toivottuja. Valkoiset ja pitkäkarvaiset koirat eivät voi saada hyväksyttyä arvosanaa koiranäyttelyissä.

Luonne ja käyttäytyminen

Saksanpaimenkoiran tulee olla luonteeltaan tasapainoinen, vahvahermoinen, itsevarma ja ehdottoman ennakkoluuloton, mutta myös hyvin säyseä. Se on hyvin älykäs ja tarkkaavainen, ja sen pitäisi olla helposti ohjattavissa. Rodun alkuperäinen käyttötarkoitus vahti-, suojelu- ja palveluskoirana edellyttää koiralta rohkeutta, taistelutahtoa ja kovuutta.

Luonnetesteihin osallistuneiden määrä on rodussa niin pieni, että luotettavia johtopäätöksiä koko kannan tilanteesta ei voi tehdä. Saksanpaimenkoiraliittojen maailmanunionissa on tehty päätös, että jalostukseen soveltuvin luonne- tai käyttöominaisuustesti on suojelukoe ja jalostustarkastus, mutta tälläkin saralla tuloksia on liian vähän, jotta voisi tehdä yleistyksiä koko kannan suhteen.

Alkuperä

Rodun alkuperämaa on Saksa. Rodun loi ratsumestari Max von Stephanitz myöhään 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Hänen tarkoituksenaan oli jalostaa kaikkeen käyttöön soveltuva työkoira. Von Stephanitz uskoi saksalaisten paimenkoirien kykyyn ja arveli, että niistä olisi kaikkeen käyttöön sopiviksi koiriksi. Hän oli myös tietoinen paimenkoirien vähenevästä tarpeesta ja uskoi, että rotu ei selviytyisi, ellei sille keksittäisi muuta käyttöä.

Suomeen ensimmäiset saksanpaimenkoirat tulivat 1910-luvulla viranomaiskäyttöön. Vuosina 1970–1990 rodun rekisteröinnit kasvoivat todella suuriksi kysyntään nähden. 2000-luvulla rekisteröintimäärät ja kysyntä ovat olleet lähes tasapainossa.

Tilanne nykyään

Rotu on ollut pitkään yksi suosituimmista koiraroduista sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti. Nykyään ongelmaksi on muodostumassa rodun jakautuminen kahtia käyttölinjaisiin ja näyttelylinjaisiin koiriin. Suomessa rekisteröidään vuosittain noin 2 000 pentua ja rodun kotimaassa Saksassa noin 25 000 pentua vuosittain. Saksassa on rekisteröinnin edellytyksenä suojelukoulutustunnus kummallakin vanhemmalla, ja 90 % pennuista syntyy jalostustarkastetuista vanhemmista. Suomessa ei aivan samoihin lukuihin päästä. Kannan laajuus on hyvä, mutta jalostuspohja koirien suuresta määrästä huolimatta suhteellisen kapea. Jalostuksellinen vaihtelu on siltikin riittävää. Sukusiitosaste on vuosittain ollut noin 2 %.

Käyttötarkoitus

Saksanpaimenkoiralle sopivia käyttötarkoituksia ovat harrastaminen palveluskoiralajeissa, tokossa ja pelastuskoiratoiminnassa sekä työkäyttö poliisilla, rajavartiolaitoksella, puolustusvoimilla, tullilla ja vartijoilla työkaverina. Saksanpaimenkoira soveltuu myös erinomaisesti perhekoiraksi, jos sillä vain on riittävästi virikkeitä ja ohjattua tekemistä. Aktiivisena ja työhaluisena rotuna se vaatii myös omistajaltaan aktiivisuutta, koska rodulla on paljon energiaa.

Saksanpaimenkoiraliitto on rodun suomalainen rotuyhdistys. Sen tarkoituksena on vaalia rotua, sen terveyttä ja käyttöominaisuuksia.

Terveys

Luusto-ongelmat ovat pääsääntöisesti selkäongelmia: ristiluun jakauma, ylimääräiset selkänikamat ja hermokanavien ahtaumat. Saksanpaimenkoiralla tulisikin kuvata Suomen Kennelliittoon menevien virallisten lonkka- ja kyynärkuvien yhteydessä myös selkäranka, olat sekä polvet. Rotu kuuluu lonkkien ja kyynernivelien osalta kennelliiton PEVISA-ohjelmaan. C-, D- tai E-lonkkaisia koiria on ollut vuosina 2002–2007 39,1 % tutkituista saksanpaimenkoirista.

Saksanpaimenkoirilla esiintyy myös luonneominaisuuksiin kuuluvia ongelmia, kuten rohkeuden puute, hermorakenneongelmat (jotka ovat yhteydessä hermostoperäisiin terveysongelmiin), korostunut terävyys, arkuus, viettiominaisuuksien puute, puute elinvoimassa jne.

 on laite, joka käsittelee numeeris-loogista tietoa ohjelmointinsa mukaisesti. Arkikielessä tietokoneella tarkoitetaan yleensä yleiskäyttöistä laitetta, joka on tarkoitettu suorittamaan monenlaisia tietojenkäsittelytehtäviä. Myös esimerkiksi pelikonsolit, matkapuhelimet ja taskulaskimet ovat perusluonteeltaan tietokoneita, vaikka erikoistuneiden käyttötarkoitustensa takia niitä ei sellaisiksi yleensä kutsuta. Myös sulautetuissa järjestelmissä on laitteen sisällä tietokone, vaikka käyttäjä ei aina ole siitä edes tietoinen.

Yksi tietokoneen matemaattisista malleista on Turingin kone, jonka kehitti englantilainen matemaatikko Alan Turing. Tietojenkäsittelyn ekvivalenssiperiaatteen mukaan kaikki tietokoneet pystyvät suoriutumaan samoista tehtävistä, mikäli käytössä on riittävästi tallennustilaa ja aikaa. Jos siis koneella tai formaalilla järjestelmällä (esimerkiksi ohjelmointikielellä) voi toteuttaa Turingin koneen, sillä voi toteuttaa myös minkä tahansa algoritmin tai ohjelman, jonka Turingin kone pystyy ratkaisemaan. Nykyaikaiset yleistietokoneet perustuvat John von Neumannin mallin mukaiseen rakenteeseen, Turingin kone esiintyy vain tietojenkäsittelyteorian oppikirjoissa. Erikoissovelluksissa voi olla käytössä Neumannin mallista poikkeavia tietokoneita. Esimerkiksi signaalinkäsittelyyn tarkoitetut suorittimet ovat usein Harvard-arkkitehtuurin mukaisia.

Tietokoneiden edeltäjinä voidaan pitää yhtäältä reikäkorttien käsittelyyn tarkoitettuja reikäkorttikoneita ja toisaalta esimerkiksi mekaanisia laskimia. Ensimmäiset varsinaiset ohjelmoitavat tietokoneet rakennettiin 1940-luvulla ja niitä käytettiin muun muassa toisen maailmansodan aikaan salakirjoitusten murtamiseen (brittiläinen Colossus), ohjusten ratojen laskentaan (amerikkalainen ENIAC) ja lentokonesuunnittelun lujuuslaskentoihin (saksalainen Z3).

Tietokoneen toiminta

Vaikka tietokoneen pystyykin toteuttamaan lukemattomilla tekniikoilla, valtaosa tietokoneista on kautta historian perustunut elektronisiin piireihin, joiden alkeellisimmat perusosat suorittavat Boolen algebraan kuuluvia perusoperaatioita. Koska Boolen algebra perustuu kahteen totuusarvoon, on luontevaa käyttää niitä kaiken käsiteltävän tiedon ilmaisemiseen: esimerkiksi lukuja on teknisesti yksinkertaisinta käsitellä, jos ne on esitetty binäärijärjestelmän avulla. Yksittäisestä totuusarvosta (binäärijärjestelmän numerosta 1 tai 0) käytetään nimitystä bitti (lyhenne englannin sanoista binary digit, binääriluku).

Useimmat tietokoneet toteuttavat John von Neumannin mallia, jossa sekä ohjelma että sen käsittelemä tieto ovat samaan muistiin tallennettua dataa. Harvinaisemmassa Harvard-arkkitehtuurissa ohjelma ja sen käsittelemä tieto ovat omissa muisteissaan. Tietokone suorittaa ohjelmaa yleensä lukemalla peräkkäisiä muistipaikkoja alueelta johon ohjelmakoodi on tallennettu, ja tulkitsemalla lukemansa bittijonot konekielisiksi käskyiksi. Konekielikäsky suorittaa yleensä jonkin yksinkertaisen alkeisoperaation, kuten bittijonon lukemisen muistipaikasta, kahden bittijonon välisen yhteenlaskun tai ohjelman suoritusosoitteen ehdollisen vaihtamisen. Käskyn suorituksen loppuvaiheessa mahdolliset lopputulokset tallennetaan takaisin muistiin, tai tietokoneen suorittimen sisäiseen välimuistiin.

Konekielikäskyjä suorittavaa tietokoneen osaa kutsutaan suorittimeksi eli prosessoriksi, joka on nykyään yleensä muutaman neliösenttimetrin kokoinen integroitu piiri. Henkilökohtaisissa tietokoneissa on tyypillisesti vain yksi suoritin, mutta suurissa palvelimissa ja supertietokoneissa niitä voi olla jopa useita tuhansia.

Suorittimien lisäksi tietokoneessa on yleensä myös muita piirejä, jotka suorittavat erikoistuneempia tietojenkäsittelytehtäviä ja vapauttavat siten varsinaiset suorittimet näistä tehtävistä. Esimerkiksi

• levyohjain siirtää tietoa keskusmuistin ja kiintolevyn välillä
• näytönohjain muuttaa näyttömuistiin tallennetun kuvan näyttölaitteelle sopivaksi ajoitetuksi signaaliksi; monet näytönohjaimet osaavat myös itse piirtää grafiikkaa näyttömuistiin.

Vaikka kaikki tietokoneet pystyvätkin periaatteessa suorittamaan samat tehtävät, jotkin ovat huomattavasti soveltuvampia joihinkin tehtäviin kuin toiset. Suorituskykyä erityyppisissä tehtävissä mitataan vertaillen niin sanotuilla benchmarking-testeillä. Riittävän suorituskyvyn lisäksi merkittäviä tekijöitä ovat muun muassa koneen vakaus, vikasietoisuus, virrankulutus, fyysinen koko, ohjelmistoyhteensopivuus sekä hankinta- ja käyttökustannukset.

Arkipuheessa tietokoneita asetetaan usein paremmuusjärjestykseen vertailemalla suoraan esimerkiksi suorittimien kellotaajuuksia. Kellotaajuus voi antaa suurpiirteisen vihjeen esimerkiksi PC-työaseman teknisestä iästä ja siten sen yleisestä suorituskyvystä ja luotettavuudesta useimmissa tehtävissä, mutta pelkkiin numeerisiin suureisiin katsominen voi esimerkiksi koneen ominaisuuksia arvioitaessa olla hyvinkin harhaanjohtavaa. Suorittimen arkkitehtuurilla on käytännössä erittäin suuri vaikutus siihen miten paljon työtä prosessori saa yhden kellojakson aikana tehtyä, ja mikä lopullinen suorituskyky tulee olemaan.

Tietokoneiden historia

Tietokoneen kehitys vuosikymmenittäin

• 1940-luvulla tietokone kehitetään ja niitä käyttävät vain valtiot, käyttötarkoituksena oli lähinnä sotilaskäyttö.
• 1950-luku oli tietokoneen perustekniikan ja teorian kehityskautta, IBM julkistaa ensimmäisen sarjavalmisteisen tietokoneen.
• 1960-luvulla puolijohteet alkoivat pienentää ja nopeuttaa tietokonetta Mooren lain mukaan.
• 1970-luvulla tietokonetta käytetään lähinnä tekniseen laskentaan, tietokone vaati vielä kokonaisen oman huoneen.
• 1980-luvulla Commodore-64, Apple ja IBM PC aloittivat mikrotietokoneiden yleistymisen ja tietokoneiden huvikäytön. Isotkin tietokoneet olivat enää huonekalun kokoisia ja kirjoituskone korvautuu henkilökohtaisella tietokoneella.
• 1990-luvulla tietokone muuttuu jokaisen pienyrityksen päivittäiseksi apuvälineeksi ja tietoliikenteen kehitys laajentaa käyttötapoja. Tietokone siirtyy myös osaksi autoja ja kodinkoneita.
• 2000-luvulla tietokoneita käytetään työssä ja kotona päivittäin, kannettavat tietokoneet riittävät vaativiinkin työtehtäviin ja tietokoneen rikkoutuminen estää työnteon konttoritöissä.